vasta nyt kesälä luin tämän, koska aiemmin siihen ei ollut varaa. Uskotteko, että kirjailijalla ei ole varaa maksaa varausmaksua suositusta kirjasta. Puhumattakaan uuden kirjan ostamisesta! Paradoksaalisat - kun kirjan kaari ati ikä on jonkun kapitalistin mielestä lyhyt, niin sitten siihen on kirjaijalla varaa.
Kyllä pohjoisen nykypäivä on synkkä vastenmielisine kaivoskaavoituksineen - eihän me perkele eletä Pellossa eikä Kongossa! Uusi paskalaki jätevesilaki vielä. Mutta kyllä vastenmielistä oli ennen. Varsinkin naisella. Ja pohjoisessa. Monessa kohtaa kylmää - varsinainen " JOY DIVISION".
Muutama vuos sitte en voinut sietää isäinpäivän ja joulun aikaan pelkästään miehille markkinoituja sotakirjoja - luonnollisestikin miesten tekemiä. Ei se voi pelkästään olla natsien historiaa historian kirjat. Ja miksi vain sodista? Kun oikeasti kotomaisissa sodissa olleet näkivät vieläkin painajaisia sodista, ja tottakai ihminen ei ollut kuten ennen. Mutta sitten naiset alkoivat kirjoittaa meillä sodasta. Laajemmin. Olen nyt perehtynyt mm dokuihin, joissa suomalainen nainen lähti jos ei nyt natsin niin saksalaisen kanssa kuitenkin.
Annikki ja sota
Annikki Kariniemi on vaikuttanut paljon mm sodasta kirjoittaviin naisiin, joka tuntui olevan uusi suuntaus kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. Sodasta kirjoittavat naiset: Raija Oranen, Inka Nousiainen, Sirpa Kähkönen, Stina Katchadourian, ja tietopuolella mm Heidi Ruotsalainen, ja Tuulikki Pekkalainen: Susinartut ja pikku immet: sisällissodan tuntemattomat naiset, vuodelta 2011. Inhoan sanaa kaunokirjallisuus – se on niin kaukana kirjallisuudesta. Annikki Kariniemen Veren ikävä teokselle on selkeä jatkumo Katja Ketun Kätilö. Kauniin, ja kauhistuttavan kirjeen muodossa.
Kuinka vastenmielinen ajanjakso sota on, ja mitä se merkitsee naiselle. Ei ole olemassa vain miesten sotaa. Sodassa, rakkaudessa ja kirjallisuudessa on kaikki sallittua? Julmuudella ei ole rajaa. Mitään turvaa ei ole. Sota ei ole vain miesten kirjoittamaa sotaleikkiä, murreletkauksia tai tyyppien esittelyä. Mikä on sankaruus? Ketkä oikeasti tekivät merkittävää työtä, ruokaa ja uudelleenrakentamista, pitivät pula-aikoina arkea pystyssä – muuta kuin tykinruokana.
Elokuvien ja dokumenttien puolella kiinnostavinta oli dokumentin rehellisyys, ja kuinka naiset uskalsivat lähteä siihen mukaan, mutta toisaalta – nämä naistethan uskalsivat lähteä saksalaistenkin mukaan; Virpi Suutarin dokumentti Auf Wiedersehen Finnland (2010) esitellään Wikipedian mukaan: ” Filmi käsittelee Suomessa paljolti vaiettua asiaa: saksalaisten sotilaiden mukaan toisen maailmansodan loppuvaiheissa lähteneiden suomalaisnaisten kohtaloa. ” Teoksessa Pojat esitellään huono äiti joka lyöttäytyy Fritz-kollin mukaan, ja saa Loirinkin heittäytymään raiteille, polvet naarmuilla.
Annikki Kariniemen sotaromaani, rakkausromaani Veren ikävä ilmestyi vuonna 1977, mikä on merkittävä vuosi punk-liikkeelle, uudelle aallolle, rauhantyölle ja vihreän liikkeen synnylle. Samaisena vuonna Vesku Loiri mainosti Fasu-suklaata. Elokuvateattereissa pyöri Tähtien sota, Manaaja 2 ja Jäniksen vuosi. Mentiin lähelle, metsään, syvälle sisälle kirjan riveihin, maaseudun, luonnon murrokseen, vedenjakajaan, ja kauas sfääreihin, ja sisälle primitiivisiin pelkoihin. Reaaliajassa olemme ohittaneet Vietnamin sodan. Kariniemen kirjassa olemme Lapin sodassa, vuodessa 1944.
Kariniemi kirjoittaa kierosti, ja kiinnostavasti, kuinka hilleri on julmin pikkuelikoista, pikkupedoista – hilleri rinnastuu tietenkin hitleriin. Päähenkilö Marja rakastuu Josefiin, joka ei ole natsi, vaan juutalainen, niin ikään marginaalissa. Mutta silti saksalainen. Saku. Sakemanni. Marja tuntee itsensä ulkopuoliseksi, hiirulaiseksi, seinäruusuksi, mutta Joosef huomaa hänet. Sitten raskaana olevaa Marjaa hyljeksitään – hän ei ole kelvannut muille kuin sakuille. Oi Josef Joosef, palannut et koskaan… Mitä hänelle käy? Sitten suomalaiset kuulevat keskitysleireistä. Marja ja Joosef niminä luovat irvokkaan uskonnollisen kuvan, kuten hihhulointi aina. Miksi Kariniemi valitsi nimet ja latasi niihin omat myytit?
Veren ikävä nimenä kertoo monta asiaa sota-ajan naisista – suru, kaipuu, pelko, himo, rakkaus, toivo, epätoivo, menetys. Kauneinta kirjassa ovat kukkien tuoksu, aistivimmainen, pakanallinen ja intohimoinen suhde mieheen, ja luontoon, kuten lauseessa ”Hänen verensä jo minussa…” Aistillisuutta ylistää – nainen yksinäisenä. Marjan mielestä heidän suhteensa on täysin luonnollinen, ollaan taivasalla, Käpy selän alla, Aamuyössä aistein avoimin.. Veren ikävä on monitasoinen nimi, se on intohimoisen yksin jätetyn naisen väkevää ikävää, myös kuinka ikävä asia sota on, ja verinen, ja kuinka tytöstä tulee nainen verisen riitin kautta. Myös syntymään liittyy veri, ja veren perintö.
Kirjasampo.fi – erinomaisen kirjallisuuden verkkosivuston linkistä aukeaa aikalaiskritiikki – joka on aikasen julmaa. Osin aiheetonta. Mielestäni Marjan valinnat kertovat epätoivosta… Mutta. Lukekaa itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti